Eilen metsäriekkulenkiltä kotiin päin kävellessä mietin, että kylläpä se Halo nyt vähästä väsähti kun noin vaisuna perässä taapertaa. Muutamaan otteeseen siltä kysyinkin, että noinko paljon harmittaa että koirakaveri lähtikin omaan kotiinsa eikä meidän matkaan. Kotipihalle tullessa sitten alkoi vaisu hännän heilutus, joka vastaa viattomana viheltelyä: "E-hei tässä mittään, ilmoja on pielly". Totesin saman tien että jaahas, mitähän herralla mahtaa nyt olla suussa? "Eikä oo mittään, en oo mittään etes löytäny". Ja häntä heiluu vaisusti edelleen. Jatkoimme matkaa sisälle - eipä siellä pimiässä olisi erottanut suusta löytyvää hirvenjalkaa hansikkaasta. Tuulikaapissa Halo istahti ja mietti..ja mietti. Näillä keleillä kuluu hyvin pitkä tovi siihen että emäntä saa kuoriudutttua ulkoiluvarustuksesta. Sitten kuului syvä huokaus Halon suusta ja lattialle tipahti Maailman Hienoin Keppi. Se oli juuri se keppi, jolla koirakaveri oli leikkinyt pitkään ja hartaasti ja houkutellut Haloa takaa-ajoleikkiin. Ja ennen kaikkea se oli juuri sopivan kokoinen, että sen pystyi piilottamaan bouvierin tuuheaan partaan. Se oli siis Todellinen Aarre. Mutta kun meillä ei saa tuoda ulkoleluja sisälle.
Kyllä on kätevä tuo parta, kun se sisälle voi kätkeä milloin mitäkin. Siellä on salakuljetettu keppien lisäksi luita, hanskoja, pipoja ja palloja. Ainoa asia, mikä paljastaa Aarteen olemassaolon on vaimea hännänheilutus muuten eleettömässä koirassa - "Ei mulla ainakaan oo mittään suussa". Ja tälle samalle tyypille en osaa opettaa noutoa, kun se ei halua pitää mitään suussaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti