maanantai 29. marraskuuta 2010

Piiloparta

Eilen metsäriekkulenkiltä kotiin päin kävellessä mietin, että kylläpä se Halo nyt vähästä väsähti kun noin vaisuna perässä taapertaa. Muutamaan otteeseen siltä kysyinkin, että noinko paljon harmittaa että koirakaveri lähtikin omaan kotiinsa eikä meidän matkaan. Kotipihalle tullessa sitten alkoi vaisu hännän heilutus, joka vastaa viattomana viheltelyä: "E-hei tässä mittään, ilmoja on pielly". Totesin saman tien että jaahas, mitähän herralla mahtaa nyt olla suussa? "Eikä oo mittään, en oo mittään etes löytäny". Ja häntä heiluu vaisusti edelleen. Jatkoimme matkaa sisälle - eipä siellä pimiässä olisi erottanut suusta löytyvää hirvenjalkaa hansikkaasta. Tuulikaapissa Halo istahti ja mietti..ja mietti. Näillä keleillä kuluu hyvin pitkä tovi siihen että emäntä saa kuoriudutttua ulkoiluvarustuksesta. Sitten kuului syvä huokaus Halon suusta ja lattialle tipahti Maailman Hienoin Keppi. Se oli juuri se keppi, jolla koirakaveri oli leikkinyt pitkään ja hartaasti ja houkutellut Haloa takaa-ajoleikkiin. Ja ennen kaikkea se oli juuri sopivan kokoinen, että sen pystyi piilottamaan bouvierin tuuheaan partaan. Se oli siis Todellinen Aarre. Mutta kun meillä ei saa tuoda ulkoleluja sisälle.

Kyllä on kätevä tuo parta, kun se sisälle voi kätkeä milloin mitäkin. Siellä on salakuljetettu keppien lisäksi luita, hanskoja, pipoja ja palloja. Ainoa asia, mikä paljastaa Aarteen olemassaolon on vaimea hännänheilutus muuten eleettömässä koirassa - "Ei mulla ainakaan oo mittään suussa". Ja tälle samalle tyypille en osaa opettaa noutoa, kun se ei halua pitää mitään suussaan.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Pulukanvetoa pimiässä

Perjantai-iltana emännän flunssa antoi sen verran periksi, että päätimme käydä kokeilemassa pulkanvetopuuhia Halon kanssa ensimmäistä kertaa. Nyt kun vihdoin sain hoidettua nuo terveystarkit pois päiväjärjestyksestä, niin uskaltaa tälle talvea jo vetohommia suunnitellakin. Ostin Halolle Topcaniksen huskyvaljaat ja ihan peruspulkan näin alkuun. Noita valjaita täytyy vielä tuunailla paremmin näkyviksi - mutta siitä tuonnempana kun saan sen tehtyä! Pulkka on muuten tosi hieno, ennen kaikkea se on PINKKI! Minäkin olisin pienenä halunnu pinkin pulkan, mutta mulla oli tuollainen samanlainen tylsänä peruspunaisena.

Suuntasimme siis tutulle metsäautotielle, jossa ajattelin olevan hyvän uran ja paremmin rauhaa harjoitella. Mielessä vilkkui tietysti kauhukuvat siitä, että koira säikähtää pulkkaa ja kirmaa pulkka perässä pusikkoon taikka päättää pistää pulkan palasiksi ja muuta jännää.. :D Halo ei ollut aiemmin ehtinyt testata edes noita uusia huskyvaljaita ulkosalla, joten pienen juoksentelu-energianpurkusession jälkeen aloitimme pelkillä valjailla niin, että Jarppa talutti Haloa hihnan kanssa ja minä roikuin valjaiden perässä hieman hidastaen menoa. Samalla vedin itse kolisevaa, tyhjää pulkkaa toisessa kädessä. Halon mielestä hommassa ei ollut mitään kummallista ja pulkan kolinakaan ei hirvittänyt taikka kiinnostanut ollenkaan.

Muutaman sadan metrin päässä sitten pistimmekin pulkan joustinhihnalla kiinni valjaisiin ja minä otin käteen pulkannarun hidastusta varten. Halo ei edes tainnut hoksata, että mikään hommassa muuttui. Ainoa ongelma oli tyhjän pulkan keveys - se meinasi välillä keulia turhan innokkaasti hihnan kiristyessä. Ainakaan rauhallisella tahdilla ja tuolla riittävän pitkällä joustinhihnalla koiran ja pulkan välissä ei aiheutunut minkäänmoista häslinkiä. Aluksi saa kyllä varmasti olla tarkkana tuon hidastuksen kanssa että koira ei saa pulkkaa kintereilleen - vaikka en tosin usko Halon moisesta äksidentistäkään ottavan itseensä. Kaiken kaikkiaan meno sujui mainiosti ja Halo näytti siltä niinkuin olisi vetänyt pulkkaa aina. Ensi kerralla pistetäänkin sitten jo jonkun verran painoa kyytiin! Takaisintulomatkan Halo sai humputella, että pulkkailusta jäisi hyvä mieli, ja aluksi näytti siltä, että valjaiden riisumisen jälkeen Haloa ihmetytti että mihis se pulkka nyt katosi! :D Toivottavasti saadaan puuhasta ennen pitkää kuviakin, kun uskallamme tuoda pulkkailun päivänvaloon!

torstai 25. marraskuuta 2010

Nollakohta

Mikäpä olisi sopivampi ajankohta laittaa blogi alulle kuin kuumeessa, mehumuki kourassa, läppärin kanssa peittoon kääriytyneenä, kun muutakaan ei pysty ja jaksa tehdä. Tämän sivuston on siis tarkoitus toimia jonkinmoisena blogin ja kotisivun yhdistelmänä, jossa on blogin tunnelmapalasten lisäksi omat kiinteät sivut kullakin talouden nelijalkaisista, ja ehkä jossain vaiheessa jopa emännällä itselläänkin. Noita eläinten omia sivuja päivittelen isompien tapahtumien ja sattumisten yhteydessä - sekä niissä poikkeustapauksissa kun jostakusta saadaan uusia kelvollisia valokuvia. Nämä blogitekstit pyrin jakamaan tunnisteiden avulla aihealueittain siten, että esimerkiksi Halon treenikuulumisista kiinnostuneiden ei tarvitse välttämättä kahlata läpi emännän epäonnistuneita kokkauksia ja käsitöitä...ja toisin päin ;) Nyt kun vielä löytäisi jostain sen pari kuukautta kadoksissa olleen kameran, niin saisi tänne pian vähän eloakin!